Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA Luku 4. Ihmisen syntyperä Salaisen Opin mukaan ( sivut 65 - 82 )

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA
Luku 4. Ihmisen syntyperä Salaisen Opin mukaan, ( sivut 65 - 82 )

Esitelmässä keskitytään Salaisen opin toisen osan pääsisältöön, ihmisen syntyperään ja ihmiskunnan kehityshistoriaan maan päällä ja tätä aikaisemminkin, sekä pohditaan julkitulleiden asioiden vaikutuksia ja merkitystä.
P.E. lähtee siitä, että näkymät, joita lukijan eteen teoksessa luotiin olivat sen verran laajoja, uuden suuntaisia ja totutuista poikkeavia, etteivät hämmennys, epäily, pilkallisuuskaan olleet täysin vältettävissä. Ei myöskään yliolkaisuus tiedepiireissä. Ei mennyt kuitenkaan kauan kun tutkijat päätyivät Blavatskyn kanssa samaan mm. nykyisen kaltaisen ihmiskunnan olemassaolosta, noin 20 miljoonaan vuoteen. Entistä aiheellisempaa onkin Ervastin mielestä kysyä, mistä H.P.B. sai ne ihmeelliset asiat, joista hän kirjoitti.

Ja hän nostaa esiin ilmiön, josta H.P.B. puhuu jo ensimmäisessä suurteoksessaan ”Isis Unveiled” - ”akaashiset aikakirjat”, luonnon muistin. Kuinka se valokuvan tarkkuudella säilyttää kaikki mitä maan päällä on tapahtunut, ihmiskunnan historian ensimmäisiltä lehdiltä tähän päivään saakka. Vain sellainen ihminen, joka on niin pitkälle kehittynyt kuin yleensä saattaa kehittyä, voi tuota luonnon muistia, elämän kirjaa avata ja lukea. Näitä tietäjiä, maagikkoja oli Blavatsky tavannut ja oppinut tuntemaan. Ervast kuitenkin tähdentää, etteivät Salaisen Opin kaikki tiedonannot ihmiskunnan historiasta ja kehityksestä ole saatu ainoastaan luonnonmuistista, ja ennen kuin tarkentaa, hän ottaa puheeksi sellaiset antaumukselliset totuudenetsijät, jotka ovat halunneet saada kolmannen silmän avautumaan, ja kokeneetkin sitten pystyvänsä lukemaan myös historian takaisia asioita. Kiintoisa ja kuvaava seikka P.E. : n mielestä on, että noissa tutkimuksissa tullaan yleensä hyvinkin erilaisiin tuloksiin. Niinpä esimerkiksi Salaisen Opin indoeurooppalaisen, eli nyt elettävän viidennen juurirodun alkamisen suhteen onkin olemassa suuria ”näkemyseroja”. Mutta yhtä pitkälle taaksepäin kuin Salainen Oppi ei olla uskallettu nähdä, tai sitten ei olla osattu tulkita näkyään, Ervast selventää. Salainen Oppi on hänen mielestään myöhempiä selvänäköisiä tutkimuksia luotettavampi kuitenkin ennen kaikkea siitä syystä, mitä Blavatsky itse tuosta elämäntyöstään toteaa - ettei hänen oppinsa ole hänen, vaan sen, joka hänet lähetti.

Valkoisen Veljeskunta, johon Blavatsky näin viittaa ei Ervastin mukaan tyydy umpimähkään ja ainoastaan yhden tutkijan havaintoihin ja tiedonantoihin. Ja edelleen Salaiseen Oppiin nojaten, että vasta kun miespolvien adeptit, tietäjät ja näkijät ovat tuhansien ja miljoonien vuosien aikana tulleet tutkimuksissaan samoihin johtopäätöksiin, se hyväksytään todeksi Valkoisessa Veljeskunnassa.
Mutta kuten jo viitattiin, Salaisen Opin julkaisemat tosiasiat eivät perustu ainoastaan luonnon muistiin ja tietäjien näkemyksiin, vaan myös kulloisellakin ajalla tehtyihin todellisiin muistiinpanoihin. ”Tietäjien Valkoisen Veljeskunnan huostassa on kirjasto, jommoista ei ole koko maailmassa, jonka aikaisemmat ”volyymit” ovat miljoonien vuosien takaa. Se on kirjasto, johon on koottu kaikkien aikojen viisasten, vähänkin asioita tietävien kirjoituksia”. Ja vielä poimien, P.E:n ajatuksin, myös sellaisia tuntemillamme ajoilla kirjoitettuja teoksia, jotka ovat tulleet erilaisten uskonkiihkoilijoiden toimesta hävitetyiksi. Noista vanhoista, hävinneistä kirjoista ei havainnollisesti voida mitään tietää, mutta Blavatskyn suurteos sisältää runsaasti viittauksia kansojen perimätietoihin ja vanhoihin muistomerkkeihin sekä tunnettuihin vanhoihin ja myöhempiin teoksiin, joissa vähänkin puhutaan samoista asioista. Niin ollen Salainen Oppi on tieteellistä historiaa samassa merkityksessä kuin historiaa tutkitaan asiakirjojen nojalla, Ervast tähdentää.

Tästä hän siirtyy katselemaan, millaisia olivat H.P.B: n aikana vallinneet käsitykset ja teoriat ihmisen alkuperästä. Teorioita oli kaksi, toinen niistä yleinen kristikunnassa levinnyt ja kaikissa kouluissa opetettu oppi, jonka mukaan Jumala loi maailman ja ihmisen maan tomusta, jonka jälkeen Jumala puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen. Vastakkaisia johtopäätöksiä oli tehnyt jo kuitenkin tieteellinen tutkimus, luonnontieteilijä Darwinin päädyttyä siihen, että luonnossa vaikuttaa kehityksen laki. Myös ihminen, joka oli lähtöisin eläinkunnasta, oli pitkän kehityksen tulos. Sen eteenpäin kuljettajina toimivat tietyt elämänlait, kuten ”taistelu olemassaolosta”, jonka mukaan vahvimmat selvisivät, heikommat hävisivät näyttämöltä, sekä ”luonnollinen valinta”, jossa kehittynyt valitsee myös enemmän kehittyneen erisukuisten olentojen etsiessä toisiaan.
Oli kuitenkin myös ajattelijoita, jotka epäilivät darwinismin pätevyyttä, P.E. toteaa ja kertoo Alfred Russel Wallace:sta, Darwinin työtoverista, joka uskoi, ettei ihminen järjellisenä, sielullisena, tietoisena ja tajuisena olentona ollut saattanut kehittyä suorastaan vain ainemolekyylien yhteentörmäyksestä. Paitsi että ominaisuudet kuten epäitsekkyys, hyvyys, jalous jne. suorastaan vastustivat aineellisen elämän vaatimuksia ja lakeja, taistelua olemassaolosta, heikompien sortamista ja vahvempien eloonjäämistä, ei aineellisen olemassaolon kannalta ollut loogista, että yhä syntyisi olentoja niine jaloine, inhimmillisine ajatuksineen ja tunteineen, jotka pakottaisivat heidät kieltämään oman aineellisuutensa. Wallace päätyi siihen, että ihmisen syntymässä ja kehityksessä oli vaikuttamassa myös toisia, kosmisia voimia, henkisiä eli jumalallisia. Tämä on myös H.P.B. :n kanta, P.E. vielä lisää, ja käy sitten tarkastelemaan kolmea tekijää, jotka Salaisen Opin mukaan on syytä ottaa huomioon ihmiskunnan syntyä ja kehitystä ajatellen. Ts. sitä, minkä tähden olemme semmoisia kuin olemme.

Ja hän lähtee siitä, että Ihminen on kolminainen olento: henki, sielu, ruumis. Kahdesta jälkimmäisestä hän on tietoinen, ja lisäksi ainakin parempina hetkinään aavistaa olevansa persoonallisuuteen pukeutunut kuolematon henkiolento. "Onkin ensinnä puhuttava hänen henkisestä alkuperästään, sitten sielullisesta, persoonallisesta, eli minänsä synnystä ja alkuperästä. Lopuksi on otettava lukuun hänen ruumiinsa kehityshistoria", Ervast jäsentää.

"Ei ole ihminen tomun lapsi, ei yhtäkkiä eläväksi puhallettu, vaan iankaikkinen, Jumalasta eli kaiken takana olevasta suuresta, ainoasta elämästä lähtöisin oleva henki." Tarttuvia, ymmärrystä avaavia ja tukevia ovat tässä P.E:n muutkin ilmaisut: ”.. ihmisen henki, hänen sisäinen olemuksensa ja varsinainen itsensä”…., ”ei ole koskaan syntynyt eikä tule koskaan kuolemaan”…, ”tajuntakeskus, joka on samalla yhtä kaikkeuden eli iankaikkisen Isän kanssa”… Myös vertauksensa merenpisaraan, joka kädessämme on samaa olemusta kuin meri, mutta meressä on sen oikea koti.

Sielun, minuuden P.E. luonnehtii hengen ilmennykseksi, siksi tavaksi, millä henki tajuaa, millä ihminen voi henkenä tajuta itsensä. Se on saanut alkunsa ajassa, tuhansia ja miljoonia vuosia sitten ja tulee kestämään vielä mittaamattoman kauan, mutta ei ole ikuinen, edes puhdistuneena. Lisäksi hän tuo esiin, että Salaisen Opin mukaan ihmisen monadi, joka on nyt ihmisen muotoon pukeutunut henki, on kulkenut läpi luonnon erilaiset valtakunnat ja asunut monenlaisissa elementeissä, kivikunnassa, kasvikunnassa, eläinkunnassa, ei tämän maan päällä, vaan sen entisissä luomiskausissa. Äärettömiä aikakausia sitten kuu oli asuttu planeetta, ja siinä me, jotka olemme nyt ihmiskuntana maan päällä, olimme eläinkuntana. Eläinkunnassa olimme jonkinlaisina aavistavina, hapuilevina minuuksina, mutta koska kuu-planeetan ikäkausi oli loppumaisillaan, emme voineet syntyä siellä. Oli jäätävä odottamaan uutta kiertotähteä, nykyistä maapalloa, ja saimmekin tilaisuuden syntyä ihmeelliseen ruumiiseen, joka teki mahdolliseksi ajatella, tuntea ja tahtoa.

Näin hän tulee syntyperämme kolmanteen tekijään, fyysiseen ruumiiseen esityksessään. Pohdiskellen, kysyen, mistä pieninä ihmisminuuksina, henkemme liepeillä elävinä kipinöinä saimme fyysiset muodot? Ja lähtee avaamaan, tähän tapaan: Ihmismuodossa emme olleet ennen asustaneet, emme osanneet itse sellaista luoda. Mutta kaikkeudessa vallitsee keskinäisen avunannon laki. Tapahtui tuollainen avunannon näyte toisten olentojen puolelta. Saimme inhimmilliset muodot lahjaksi heiltä, jotka olivat olleet ihmiskuntana siellä missä me olimme eläinkuntana – kuussa. Oman tahtonsa ja ajatuksensa voimalla ja uhrautuvalla työllä ”kuupitrit” synnyttivät itsestään inhimmillisen ruumiin kuvan. Tämän kuvan ympärille on rakennettu inhimmillinen ruumis

Tähän seikkaan, siihen, että olemme saaneet fyysiset ruumiit lahjaksi, Ervast toivoo hetkeksi pysähdyttävän. Hän muistuttaa, että saadessamme elävän eetteriruumiin, jonka ympärille sitten muodostui fyysinen ruumis, emme olleet vielä niin kehittyneitä minuuksia, että olisimme oikealla tavalla osanneet käyttää sitä. Saimme talon, jossa asua, joka oli parempi kuin me itse. Olimme kuin tietämättömiä ja hämmentyneitä kerjäläisiä upeassa asumuksessamme. P.E. antaa ymmärtää, ettei asian merkitys ole himmentynyt tänäkään päivänä. Mittaamattomien aikojen kuluessa olemme kehittyneet semmoisiksi kuin olemme, mutta on hyvä muistaa, että ruumiimme on alun perin ollut ja edelleen on viisaampi kuin me. Nietzsche ei ollut väärässä sanoessaan: ”kunpa edes oppisimme kuulemaan oman ruumiimme ääntä”, Ervast toteaa ja lisää, että henkinen kehityksemme viekin vielä siihen. Niin, mitä kaikkea ruumiimme vanhan viisauden, sen ”omantunnon” kuuleminen voikaan vielä merkitä meille tänään ja matkojemme varrella...Ei ehkä pelkästään konkreettisia, aineellisia asioita.

Miettimään jääkin P.E.:n näkemystä siitä, ettei ihmisten koskaan tarvitsisi olla sairaita, pahoja tai ilkeitä, jos he osaisivat noudattaa oman ruumiinsa hiljaista ääntä. Väite on rohkea, mutta se herättelee, suoruudessaan, ja sen voi tavoittaa, valovoimaisuudessaan. Ja vaikka toiveet ja mielikuvat liikkuisivatkin jokapäiväisessä elämässä ja arjen tasolla, voi samalla kokea, että Ervast puhuu myös ajattomasta ja monitasoisesta, ihmisen alkuperään ja kehityshistoriaan kuuluvasta asiasta. Sellaisesta, johon meillä on jo ratkaisu, syvällä ymmärryksessämme. Henkinen opettaja kun ei lausu mitään turhaan.