Pekka Ervast: H.P.B JA ITÄMAINEN OKKULTISMI Esitelmä 8.5.1932 Kerrontaa/tarkastelua

Pekka Ervast: H.P.B JA ITÄMAINEN OKKULTISMI

Esitelmä 8.5.1932

Kerrontaa/tarkastelua

Vaikuttaa, että kaikkien niiden P.E:n esitelmien ja kirjoitusten taustalta, jotka käsittelevät H. P.Blavatskyn elämäntyötä ja opetuksia on löydettävissä yhtälainen ilo ja innostus, jonka hän pukeekin selviksi sanoiksi tässä luennossaan - ”H.P.B ja itämainen okkultismi ” (8.5.1932). Tuoden esiin, että koko sydämestään ja hengestään uskoo saaneensa tehtävänsä kertoa kyseisestä aiheesta itseltään H.B:ltä, ja vielä, että olisiko hän Teosofiseen seuraan kuuluvana voinut ryhtyä lainkaan Ruusu-Ristin perustamiseen, jollei olisi tuntenut ja ollut vakuuttunut sisässään H. P.B:n olevan siinä mukana ja sitä toivonut. Ja kuva täydentyy hänen kertossaan, kuinka Helena Petrovna oli hänelle nuoruutensa ensimmäinen, vanhanaikaiseen ritarillisuuteen vetoava, runollinen rakkaus. ”Ei kuitenkaan niin kuin nuori ihminen voi toista rakastaa, vaan niin kuin nuori ihminen voi rakastaa esimerkiksi kaikella täydellisyydellä varustamaansa äitiä, joka on aina hänen silmissään ihanteen ruumistuma.” Ja tarkentuu edelleen, toteamuksessaan, että vaikka Jeesus Kristus oli hänelle nuoresta saakka ihmeolento, jonka edessä hän oli usein polvillaan, ja Gautama Buddha toinen, jonka edessä hän seisoi kädet ristissä rinnalla, H.P.B oli suurin ihminen, mikä oli ilmestynyt tässä meidän maapallollamme nyt näinä aikoina. Erityisesti vetosi Ervastiin se, ettei H.P. koskaan tahtonut näyttäytyä tai esiintyä palveltavana pyhimyksenä, tai ylipäätään olla jokin erinomainen tai erityinen, vaan kammoksui kaikenlaista tekopyhyyttä, tahtoen olla ja elää vain ihmisenä, omana itsenään, huolimatta siitä, että häntä pidettiin myös ”syntisenä”, epätäydellisenä, moitittavana , jonka ympärille rakenneltiinkin helposti luulojen ja valheiden verkkoa, heitettiin monin tavoin lokaa.

Näin lukijana voisi vielä niin ikään hieman runollisesti kuvitella ja jatkaa, että tuossa P.E:n kokemuksessa, tuossa vetovoimassa Blavatskya kohtaan, lienee ollut paljolti kysymys rakkauden, viisauden ja puhtaan hengen voiman katsomisesta silmiin omia vastaavuuksiaan, ja vähän vertauskuvallisemmin, tarkoituksellisten kaariensa jälkeen toisiaan lähelle tulleiden aurinkojen kohtaamisesta.

Ja niin P.E. Blavatskyn hengen saattelemana lähtee tässä esitelmässään käsittelemään vaikeaa aihetta, itämaista okkultismia. Vaikeaa siinä mielessä, että jo sana okkultismi herätti silloin kuin vielä tänäänkin erilaisia luuloja ja kammotuksia. Tuttua itsellenikin. Silloin tällöin muistan yrittäneeni vastata kysymykseen, oletko sinä ja oletteko te okkultisteja, ja nähnyt epämääräisten tunteiden kirjon kysyjän kasvoilla tai peitetyn puistatuksen olemuksessaan. Ja vaikka tuolloin saattoikin kyetä vastaamaan ainakin auttavasti oikein, teosofian mukaisesti, niin kyllä niistä tilanteista tahtoi jäädä myös epäonninen tunne, mikä harmitti aina enemmänkin kysyjän ja tilaisuuden menetetyksi kokemisen kannalta. Miten syvällä onkaan ihmisessä luulot ja käsitykset, että asiat ovat kuten uskotaan, taikka vain niin tai näin, pelkistetyimmillään joko hyvästä tai pahasta, ja okkultismiin liittyen, ns. ”saatanasta”. Ja miten myös totuudenetsijä saattaa heikkona hetkenään tahtomattaan antaa tuollaisten asenteiden ja submodaliteettien vaikuttaa. Mutta kaikki on opiksi, eikä ketään voi moittia saati tuomita, itseäänkään.

Vaan nytpä avautui eteen esitelmä, jossa saa taas kirkastaa käsitystään tuosta tunteitakin herättelevästä kysymyksestä, mitä on okkultismi. Portti avataankin jo alkuaukeamilla. Ervastin mukaan okkultismi on sitä, mitä se aikojen aamusta asti on ollut; emme ainoastaan tahdo tietää, vaan tahdomme ymmärtää, millä tavalla jumalallinen järki toimii maailmankaikkeudessa, ja mihinkä tietoon voi ihminen päästä. Näin määriteltynä ei voida puhua enempää itämaisesta enempää kuin länsimaisesta okkultismista, vaan se on yleisinhimmillistä, ikuista, hän muistuttaa. Ja kun se kerran merkitsee ihmismielen pyrkimystä päästä tietoon, mitkä lait vaikuttavat maailmankaikkeudessa, ja miksi kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu, järkevästi ja hyvästi, niin johonkin pohjautuu se, että ihmisellä on luontainen mielenkiinto tällaisiin kyselyihin ja tutkimuksiin.

Vastaus on siinä, selittää Ervast, että muualta on tullut tähteemme hyviä olentoja, ”vanhoja ihmisiä”, jotka ovat osanneet ohjata ihmisen askeleita ja tahtoa näiden kyselyjen ja tutkimusten suuntaan. Itämaisesta ja länsimaisesta okkultimista, ja yleensä erilaisista okkultismeista puhutaan taas sen tähden, että menettely- ja tutkimustavat muuttuvat ihmiskunnan kehittyessä. Mutta se ei koske okkultismia itseään, sen periaatetta.

Tarvitaan kuitenkin aina joku elävä esimerkki, tai joitain, jotka ovat silmiinpistävällä tavalla edustaneet erilaisia metodeja ja ruumistuttaneet niitä. Ja hän nostaa esiin nämä kaksi kaikille tuttua historian henkilöä, joista toinen on toisenlainen kuin toinen, mutta joista voi sanoa, että he ovat yhtä suuret, Gautama Buddhan ja Jeesus Kristuksen. Intiassa syntyneen ja eläneen Buddhan oppi löysi tiensä menetelmänä, tienä, itämaihin. Mutta se ei oikeastaan ole itämainen sen enempää kuin Buddhakaan olisi itämainen jossain määrätyssä merkityksessä, erotukseksi länsimaalaisesta, eikä Jeesus Kristus ollut länsimaalainen millään erikoisella erotuksella itämaalaisesta, Ervast selkiyttää. Sen sijaan Buddha oli ensimmäinen ihminen ihmiskunnassamme, joka neljännen juurirodun, atlantilaisen ihmiskunnan edustajana saavutti korkeimman viisauden. Viidettä juurirotua edustaa meille Jeesus Kristus, ja tässä Ervast tuntee sisäiseksi välttämättömyydekseen lisätä, että ei ainoastaan viidettä, vaan kuudetta ja seitsemättä, koska ne kuuluvat yhteen, kuten neljä ensimmäistäkin, viimeksi mainittujen kuvatessa persoonallisuutta, ja kolmen myöhemmän taas korkeampaa, yksilöllistä minää. Verraten harvat edelleenkään saavuttavat sellaisen korkeuden kuin Buddha, ja Jeesus kuvastaa vasta suuren ihmiskunnan myöhempää kehitystä, P.E. toteaa. Mutta teosofeina tiedämme, että meillä on onneksi aina lupa ja tilaisuus katsoa ihanteeseen ja samalla läsnä oleviin hyvyyden mahdollisuuksiin itsessämme ja toisissamme. Joten älkäämme antako kehityksen pyörien, jumalan myllyjen hitauden lannistaa itseämme, tässä hiukan pohdiskelen..

Sitten Ervast kysyy, mikä on nyt erotus Buddhan ja Jeesus Kristuksen okkultismin välillä? Buddhan omin sanoin, päämääränä on nirvaana, ja Jeesuksella taas Jumalan Poikuus, eli tuleminen Jumalan lapseksi. Mutta melko väärin on toisaalta ainakin aiemmin ymmärretty Buddhan päämäärä ja oppi. Johtuneeko sitten silloisesta maailmojen ja kulttuurien toisilleen kaukaisuudesta, vai omien arvovalintojen ja käsitysten kautta katsomisesta.. Tätä Ervastkin ehkä pohtii ja tarkoittaa kuvatessaan, kuinka länsimaiset oppineet ovat pitäneet Buddhaa pessimistinä, ihmisenä joka oli nähnyt, ettei olemassaololla olisi ollut arvoa sinään, koska se oli surua, onnetonta ja kurjaa. Ja jos jotain arvoa oli niin vain siinä, että olemassaolosta oli mahdollista päästä pois. Buddhan tarkoittamana, noiden eurooppalaisten oppineiden käsitysten mukaan, se onnistui siten, että voitti itsessään kaikki himot, kaiken itsekkyyden.
Mutta Ervast oikaisee, ettei nirvaana Buddhan huulilla tarkoittanut olemattomuutta, eikä pessimismi ollut absoluuttinen sellaisenaan, vaan relatiivista viitaten itsekkään persoonallisuuden sammuttamiseen jo senkin vuoksi, näin uskallan ajatella, että vain sellaisen varassa eläminen tekee ihmisestä suuren orvon, sitoo hänen todellista vapauttaan ja pitää häntä tilassa, joka on hänelle itselleenkin monella tavalla vaivaksi.

Ervastin mukaan Buddha oli pikemminkin mitä suurin optimisti näyttäessään, ettei ollut enää pakko vaeltaa pimeydessä, joka johti syventymään vain aineeseen, ja jopa mustaan magiaan, vaan saattoi vapautua, tulla tietoiseksi itsestään, siitä, että hänellä oli muutakin kuin vain älynsä, järkensä, persoonallinen sydämensä, että hänellä oli myös korkeampi, kuolematon minä. Ja hän lisää, muistuttaa, kuinka Buddha itse sydän aina itkien oli viimein päässyt tähän: ”On suurempi olla hyvä, rakastaa ja antaa anteeksi, ja olla lempeä, kuin olla julma, kuin vihata”. Ja kuinka hän tällä saavutuksellaan toi muillekin toivon, ts. kertoessaan eläneensä itsekin pimeydessä, ponnistaneensa ja saavuttaneensa vihdoin valon. Näin Buddha oli Ervastin mielestä atlantilaisen viisauden suurin edustaja, sillä hän osoitti muillekin mahdollisuuden pelastua, tien, jolla saavuttaa voiton itsensä yli. Samalla kun Kosminen Kristus alkoi laskeutua lähemmäs ihmiskuntaa.

Sitten tuli korkeampaa prinsiippiä okkultistina edustamaan Jeesus Natsarealainen, Jeesus Kristus, ja hänen koulunsa. Se merkitsi myös, että Kosmillinen Kristus saapui tänne eetterimaailmaan, ristiinnaulittuna tähän ihmiskunnan sisään. Koputtamaan ihmisen sydämelle kysyäkseen tahtooko tämä ottaa hänet vastaan. Poimien esitelmän eri kohdista, että kun niin tapahtuu, avautuu yksilöille ja sitä mukaa ihmiskunnalle uuden tien portti ja sen takaiset mahdollisuudet. Sillä kun Buddhan oli pitänyt astua ulos omasta persoonallisuudestaan voidakseen päästä Kosmisen Kristuksen yhteyteen, Jeesukselle se onnistui hänen päivätajunnassaan, mikä teki mahdolliseksi jälleen ihmiskunnalle kokea sama kuin mitä edellä käyväkin oli kokenut ja saavuttanut.

Paljon ajatellaan kuitenkin vielä, että Jeesus Kristus oli vain historiallinen henkilö, Ervast toteaa. Suurin osa ihmiskuntaa on siis vielä sillä tavoin rakentunut, että kuljetaan vanhaa tietä. Kaikki eivät edes ymmärrä, että elämä on tie. Se, miten selkeästi ja tasapainottaen P.E asiaa vielä käsittelee ja kuvaa, saa lukijankin kokemaan, että juuri uusi tie on se, jota kohti mennään, mutta eteneminen on korkeampien ja viisaampien tiedossa, ollut aina ja edelleen on. Kaikella kun on ilmeisesti aikansa ja kehityksellinenkin tarkoituksensa. Ja sitäkin Ervast tähdentää, että usein kysymyksessä on vain menetelmäero. Ja muistuttaa, että kaikki tiet ovat olemassa yhä ja yhtä aikaa, myös toinen toisiinsa sulautuneina. Jumallisen järjen toimintaa ihminen tahtoo tutkia kuitenkin aina ja joka tapauksessa.

Ja niin hän kääntää huomionsa jälleen Blavatskyyn tuoden yhtenä ydinseikkana esiin, että jokainen okkultisti Jeesus Kristuksen jälkeen, sellainen, joka tulee koko maailman luo on tietoinen näistä molemmista teistä, ja ainakin tästä uudesta tiestä, joka avautui Jeesus Krisuksen jälkeen. Jo senkin vuoksi, että hän voisi tuntea ne edellytykset, jotka ovat nyt olemassa. Korkeampaa minäänsä kun ei voi oppia tuntemaan ilman Kosmillista Kristusta. Ervast valaisee, että jo muutamien vuosisatojen aikana Valkoisessa Veljeskunnassa tiedettiin lähestyvän ajan, jolloin ihmisten älylle on tehtävä selväksi uusi – ja samalla vanha tie. Olihan ihmiskunta elänyt jo lähes parituhatta vuotta Jeesus Kristuksen esiintymisen jälkeen, ja paljon toimittiin, elettiin ja ajateltiin vielä vanhan tien kannalta. Mestarien huoli oli, millä tavalla saataisiin ihmisiä vähän laajemmassa mitassa ymmärtämään näitä asioita, jotteivat kärsimykset ja kurjuus, joka vallitsee ihmiskunnassa kävisi ylivoimaisiksi.

Ja kun Ervast toteaa, että tätä valmistetaan ja kehitetään edelleen kaiken aikaa näkymättömässä maailmassa, niin lukijan huomio kääntyy luonnostaan hänen oman esiintymisensä ja työnsä ajankohtaan, ja myös siihen kuinka kauan aikaa onkaan kulunut tästä käsillä olevasta esitelmästä - yli kahdeksankymmentä vuotta. Eikä voi olla ajattelematta, että paljon on työtä tehty, eri tahoilla, milloin yksin milloin yhdessä, mutta pohjimmiltaan kai aina yhdessä, luotu henkeä, syvennytty, opiskeltu itsekasvastuksellisessa tarkoituksessa, yritetty ja erehdytty, sovellettu Vuorisaarnan opetuksia elämän arkeen ja käytäntöön, ja tehty moninaista valistustyötä. Mutta se lienee vasta alkua, tarvetta ja haasteita ajatellen. Mutta itsestäänhän on jokaisen lähdettävä, eikä kysymyksessä ole pelkkä harrastus.
Totuudenetsijän elämä on vakavaa, vastuullista, mutta merkityksellisyyden kokemusten vuoksi myös ilon- ja toivontäyteistä, ja opettajienkin mukaan ikään kuin hengessä ylöspäin kaareutuvaa, ellei itse uuvu.

Mutta nyt jatkamaan tuota kiintoisaa kohtaa Mestarien suunnitelmasta. Siirtykäämme ajassa taakse päin muutama sataa vuotta. Valkoisessa Veljeskunnassa tiedettiin, että uusi aika oli tulossa. Vanhan ja uuden tien eron ymmärtämistä oli valmisteltu ja yritettykin mm. viisaiden adeptiolentojen, kuten Saint Germainin Euroopassa esiintymisten kautta. Se ei kuitenkaan ollut kantanut, vastukset olivat suuret, opetukset ja käytännön ihmisyys herkästi unohdettiin eikä muutenkaan ollut vielä vastaanottokykyä, riittävästi.

Aika vieri ja yhähaettiin oikeaa ajankohtaa, ja tehtävään soveltuvia mestareita ja henkisiä opastajia. Kun 1800-luvun alkupuolella katsottiin olevan vielä liian aikaista, ainakin niille länsimaisille kansoille, jotka olivat historian etunenässä, niin kuitenkin vuosisadan edetessä Valkoisen Veljeskunnan loosheissa, joita P.E. paljastaa olevan seitsemän eri puolilla maailmaa, ja joista yhtä nimitetään Ruusu-Risti-looshiksi, nähtiin, että oli jo korkea aika tehdä uusia voimakkaampia yrityksiä, kuvaa Ervast. Keskushenkilöiksi ryhtyivät kaksi Intiasta syntyisin olevaa sivistynyttä, Moorja ja Kut Huumi, toisten luvatessa tukea ja auttaa. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, että 1800-luvun loppupuolella alkavaksi suunnitellun työn oli syytä kulkea atlantilaisen inspiraation,- itämaisen okkultismin teemassa-, jotta ihmiset pääsisivät selville siitä tiestä, joka on olemassa, ja jonka vaikeudet ja vaatimukset tulisivat näin samalla näkyvästi esiin. Vain sillä lailla uusi asia voisi mennä eteenpäin ja menestyä. Se ei merkinnyt, etteikö uuteen tiehen pitänyt viitata, mutta puhumaan ja vaikuttamaan ei Valkoisen Veljeskunnan taholta päädyttäisi ennen kuin oli eletty hyvän matkaa 1900-lukua. Siitä viidenkymmen vuoden kuluttua he astuisivat vielä avoimemmin kuvaan, ottamaan vastuuta, tukemaan ja inspiroimaan niin yksilöitä kuin joukkojakin, niiden jo vahvaksi rakentuneitten ja varttuneiden edellytysten pohjalta, joita oli jo ehditty luoda maailmalla ja etenkin tässä maassa, jonka seikan ja näkemyksen tähän nyt lisään. Ja nuo Mestarit, Valkoisen Veljeskunnan adeptit, antoivat myös ymmärtää, P.E.:tä osin vaikutelmieni ja kokemuksieni mukaan vapaasti tulkiten, että silloin, sadan vuoden päästä, tulisi jatkumaan myös edellisen suuren lähettilään H.P.B:n vuonna 1875 aloittama työ, siunauksellisena, sekä näkyvästi ja näkymättömästi, suoraan ja välillisesti, uuden tien ja työn ilon merkeissä. Mitä kaikkea se onkaan jo tarkoittanut ja tulee aina uuteen päivään päästyämme tarkoittamaankaan.