Pirjo Rossi: SAMPORETKI 10. Runoelma (Pekka Ervast Kalevalan avain/Samporetki/Viimeinen taistelu)

Pirjo Rossi: SAMPORETKI

10. Runoelma (Kalevalan avaimen mukaan)

VIIMEINEN TAISTELU

On tultu viimeiseen taisteluun
Pohjolan pimeitä voimia vastaan
näkymättömässä maailmassa jossa se tapahtuu
ja sieltä varjona maalliseen elämään heijastuu.

Se alkaa suurella tuskalla Getsemanessa
kun ihminen sielussaan kamppailee
ja kauhistuneena aavistelee uhria lopullista
pyytäen Jumalalta kalkin pois ottamista
vaan tuokion päästä
Isän tahtoon taipuilee.

Tätä tuskaa kuvataan Kalevalassa
kohtauksessa draamallisen vaikuttavassa
alkaen rauhallisin elein
Lemminkäisen käydessä pienin välein
mastossa ilman rantaa ja taivasta tarkkaamassa
kertoen sitten Väinämöiselle näystään
Pohjan purresta nopeaan joutuvasta
ja enempää tuumaamatta käskee tietäjä soutajiaan
kaikkensa koettamaan
ettei Pohjolan pursi saavuttaisi
onhan se soutuvenettä paljon nopeampi.

Arvaa Väinämöinen tuhon väelleen tulevaksi
vaan ei heittäydy toivottomaksi
luottaen henkeen ja tietäjäin vereen
mahtikeinoonsa viimeiseen turvaa
loihtii suuren salakarin mereen.

Lähestyy Pohjolan pursi aaltojen halki vauhtia hurjaa
kunnes matka äkkiä katkesi
juuttui pursi luottoon lujasti
ja osiinsa ratkesi.

Juoksee Louhi Pohjolan emäntä
veteen purtta nostamaan
ja huomatessaan sen hajonneeksi
muuttaa itsensä suureksi kotkaksi
ottaen siivilleen väkensä aseellisen
ja aloittaa hätyytyksen.

Keikkuu vene kalevalaisten laidoista kallistuen
on peloissaan Ilmarinen
suojelusta taisteluun rukoillen
vaan Väinämöinen kyselee puolella ivalla
onko Pohjolan emäntä vihdoinkin Sammon jaolla
Louhi kieltää uhmaten
ja yrittää tavoittaa Sampoa veneestä kynnet ojolla.

Alkaa ankara taistelu
jossa vähäiseksi ei jää
Lemminkäisenkään huuto ja miekkailu
vaan Väinämöinen joka tietää enemmän
näkee kuitenkin ottelun lopun lähestyvän.

Niin vetää hän äkkiä melan merestä
pudottaa Pohjolan väen Louhen selästä
ja iskee kokolta kynnen yksi toisensa perästä
vaan sakarisormi nimetön jää
sillä Louhi vielä Sampoa tavoittaa yrittää
ja saakin sen luisumaan veteen
mutta oltaessa kosken kohdalla
se kappaleiksi hajoilee
ja muruiksi murenee.

Oli Pohjolaiset siis voitettu
vaan Sampo iäksi kadotettu
niin käydä voi kertomuksessa jännittävässä
vaan kuinka on tämä ymmärrettävissä
vertauskuvallisesti elämässä
ja minkä tähden Sampo taas kadotetaan?

On käynyt jo esiin mitä tarkoittaa
taistelu pohjolaisia vastaan -
se on eloisa värikäs kuvaus
taistelusta todellisesta
näkymättömässä maailmassa -
ja mitä on siinä fyysistä realismia
pitää paikkansa
vastaavaisuuksina sielullisina.

Mutta kysymykseksi jää
miksi Sampo aurinkoruumis
jonka luomiseksi ja saavuttamiseksi
niin paljon on työtä tehty
ja retkien myötä
monta vaaraa ja vaikeutta kestetty
vielä kerran menetetään
miksi se särkyy ja hajoaa kappaleiksi?
Ei ihme jos apeaksi käy mielemme muistellessamme
Kalevalan sankareita llmarista ajatellessamme
kuinka hän alkuaan oli
takonut Sammon löydettyään itsestään
monia kasvun aiheita
ja käytyään läpi useita rankkoja vaiheita
niinkö oli voitto
ollutkin suuri tappio?

Niin voisi ajatella
mutta tässä kohden Kalevala
avattuna mystillispsykologisella avaimella
jälleen todistaa
mikä viisaus ja elämänkokemus
sen runoissa asustaa
sillä jos se olisi antanut Sammon
jäädä ehjänä kalevalaisten omaksi
olisi Pohjola jäänyt aivan osattomaksi
silloin olisi Kalevala painottanut dualismia
kahtiajakoa
ikuista eroa hyvän ja pahan välillä
jota ei jumalallinen viisaus sisällä.

Hyvää olisi silloin edustanut Kalevala
mutta kadotukseen ja pimeyteen niin sanotusti
olisi kohtalon sormella osoitetusti joutunut Pohjola
ja sankarit Kalevalan saattaneet ajatella
tai ainakin me heidän puolestaan
että palkkansa sai kuin saikin hyvä ja oikeutus
ja pahan kuuluikin saada ansaittu rangaistus.
mutta kun Kalevala antaa Sammon osiinsa pirstoutua
nostaa se esiin korkeimman opetuksensa.

Ei ole yksilöä varten Sampo
viisauden lähde onnen tuoja
oli Ilmarinen tai Väinämöinen miten tahansa hyvä
ei voinut Sampo heille yksin olla kallis ja pyhä
eikä jäädä heille ainoastaan
niin kauan kuin jatkui taisto
pimeyden voimia vastaan
sillä niin tehdessään he erottivat ne itsestään
sankareiksi Jumalan asettuessaan
he ikään kuin työnsivät pahuuden
ulos itsestään ja samalla Jumalastaan.

Onko se edes lopulta mahdollista?
Saattaako mikään jäädä osattomaksi Jumalasta?
Ja voiko sellaista pahuutta ollakaan
jota ei Jumala voittaisi hyvyydellään
tai niin mustaa tietämättömyyttä
johon ei Jumalan valo löytäisi läpäisevyyttä?

Ei todellakaan ole mitään
jota ei Jumalan rajaton sääli kerran pelastaisi
sen tähden olisi ollut suuri erehdys psykologinen
ja vielä enemmän erehdys henkinen
antaa Sammon jäädä kalevalaisten käsiin ja ehjäksi
sen kuului pirstoutua ja hajota kappaleiksi
jotta kaikki pääsivät siitä osalliseksi
täten opetettiin kalevalaiselle vihitylle
suuri läksy viimeinen
täydellisen luopumisen
sillä vain se joka saattaa itsensä kieltää
kokonaan lopullisesti
voi kelvata maan päällä kokonaan
Logoksen eli Jumalan edustajaksi.

Syvästi inhimillinen onkin kuvaus
Väinämöisen kiitollisuudesta
nöyrästä iloisesta
hänen nähdessään tuulten ja aaltojen
Sammon siruja maihin kuljettavan
ja tietäessään siruista noista vielä nousevan Suomessa
kulttuurin kukoistavan
henkisyydelle perustuvan.

Näin päättyy kertomus Sammosta
Kalevalan esitys
vihkimyksen suuresta draamasta
ja vaikka runo vielä
sankareidensa elämänvaiheisiin palaa
kertoen kuinka Pohjolan emäntä
valtansa vaivuttua arvonsa alennuttua
mietti kostoa ja aikaan myös sai
kalevalaisille kaikenlaisia vaikeuksia
tullakseen lopulta voitetuksi
on päättynyt sota Sammosta
eikä se enää esiinny ehjänä runostossa.

Vielä yhdeltä puolelta palaa Ervast asiaan
pitäen kysymystä muuatta oikeutettuna ja paikallaan:

Eikö vihitty saakaan pitää aurinkoruumistaan
miten on niin ollen suhteensa Sampoon ihmisen nähtävä
omaan ikuiseen taikaruumiiseen ymmärrettävä
vai ainiaaksiko on pyrkijän totuuden etsijän
Sampo menetettävä
missä on silloin vihityn kuolemattomuus
vai mahtaako tässä piillä
mysteerio vielä suurempi uus?

Ja hän vastaa:

Piilee kyllä ja jos kysymme
milloin se tapahtuukaan
saa vastauksen selkeän Kalevalasta -
silloin kun ei vihitty enää taistele
kun hän ei enää erota itseään pahasta.

Ja Ervastin ajatuslinjaa pitkin
lukijana omakohtaisestikin ajattelisin
että kun ihminen ei enää
pahaa vastaan taistele
sitä aina vain ulkoista
itsestään pois päin erottele
ja vaikkei pimeys hänessä suuremmin asuisikaan
pyrkii hän aina sellaisenaan
kaikkeuden voimat kohtaamaan
sekä ainakin jossain asteessa
myös itsessään tunnistamaan
ja valoksi muuntamaan
on hän matkalla Sampoaan noutamaan
ja joskus vielä
pysyväisenkin aurinkoruumiinsa rakentamaan.

Niin kätkeytyy runon kertomukseen
myös lupaus ylösnousemuksen ja tulevaisuuden
Ervast toteaa jatkaen:

Myös toisessa kertomuksessa
vihkimysdraamassa
reaalitodellisuudeksi kuvatussa
puhutaan ylösnousemuksesta
kun Kristus uhrilampaaksi verrattu

maailman pahuuteen naulattu
aurinkoruumiissaan murtaa Tuonen vallan
ja nousee kuolleista.

Minkä Jeesus tuskassaan suurimmassa
ristinpuulla kadotti
sen voitti hän jälleen ylösnousemuksessa
riemussaan suurimmassa jumalallisessa
niin että se mihin Kalevala viittaa aavistuksena
toteutuu siis toisen pyhän kirjan
kirkkaimpana ihmetapahtumana.

(P.R; Elämän tenho)

Aarno Karimon kuvitusta Kuvakalevalasta

"Sammon murusia" lähirannalla