Pirjo Rossi: SAMPORETKI 9. Runoelma (Kalevalan avain/Samporetki/Viimeiset epäilykset)

SAMPORETKI

9. Runoelma (Kalevalan avaimen mukaan)

VIIMEISET EPÄILYKSET

Oli osunut aavistus Väinämöisen oikeaan
liian aikaisin Lemminkäinen lauleli
oli Pohjola herännyt unestaan
nyt valmistui puolestaan Louhi
Sampoa takaisin ottamaan.

On luonnossa sääntönä yleisenä
jos ihminen itseään kasvattaa koittaa
ja kasvussaan voittaa jotkut luonnon voimat
häntä alkavat vastustaa ja vihata ne
jotka kyseistä voimaa vartioivat.

Kun siis aurinkoruumista luodessaan
ihminen fyysisen ruumiinsa kätköstä
lopulta Sammon saavuttaa
ei siinä kyllin että on
kaikkensa koittanut
ja sitten itsensä voittanut
asujaimet määrättyin voimain ja tilain
kehollisuuttansa vastaavain
nousevat kosmoksessa häntä
uhkarohkeaa vastustamaan
ne itsekkyyttä edustavat ja sanotaan
ihmistä vastaan nyt nousevan
kaikki pimeyden voimat
viimeiseen taisteluun toivottomaan
niistä puhutaan Kalevalassa
ja muissakin vanhoissa kirjoituksissa.

Jyrkän eron suhteessa Sampoon
huomaa välillä Kalevalan ja Pohjolan
edellinen Sammosta avoimesta
hyödyn ja onnen kaikille koituvan näki
pimennossa ja salassa sen sijaan
tahtoi sen säilyttää Pohjolan väki.

Niinpä Louhi pimeyden voimien edustajana
lähtee nyt Sammosta taistelemaan
ja turvautuu oitis loitsutaitoonsa
sampolaisten takaa-ajajana
manaten esiin heikkouksia
niin yksilöllisiä kuin kollektiivisia voimia
sumun - epäilystä ja epätoivoa huokuvan
Iku-Turson - itsekkyyden ja himon vertauskuvan
ja rajuilman - vaikutuksen ja yllykkeen
ajattelemattoman toiminnan
retkeläisiä merellä ahdistamaan.

Suuri epäilys epätoivo ja väsymys
ympäröi purjehtijaa kietoen sieluaan
luuliko olleensa heitä parempi
kehuiko vielä äsken itseään voimakkaaksi
suorastaan maailman voittajaksi
missä oli nyt jumalansa
ja häneen luottamisensa
petosta valhetta
vai harhaako haihtuvaa kaikki vain auringon alla
yksinkö heitetty ihminen kaikkialla
tyhjyyden pimeyden nauraessa
korkeampaa kuviteltaessa
onko kukaan noussut jumalan tasalle
vain kerran synnytään tälle ajalle
milloin ihminen olisi voittanut
onhan pimeys aina valon kukistanut.

Hukassa olisi ihmisen sielu ahdistuksen yössään
ellei hän muistaisi hengen miekkaa vyössään
ja mahdollisuuttaan nostaa
syvyydestä lamautuneen tajunnan kollektiivisen
mieleensä totuuden
jonka puolesta ajasta aikaan elänyt ja taistellut oli
senkin nyt tiedostaen

Saa Väinämöinen miekan iskulla
sumun loitontumaan
ja meren jälleen suureksi sukeutumaan.

Näin jää taakse vaara ensimmäinen
kunnes viereltä venosen
nostaa päätään Iku-Turso
hirviö vuostuhantinen
Ilmarista suuresti säikäyttäen
ilkkuen ihmiskunnan eläimellisyydestä
muuttumattomasta itsekkyydestä
sukkelin perustein ja sanakääntein
matkalaisten uskoa horjuttaen

Ei kumma lainkaan
että pelästyä saattaa ihminen
niin kuin pelästyy nyt Ilmarinen
katsoessaan mahtiin mammonan
jonka edessä polvillaan on ihmiskunta
vaan totuuden etsijänä vakavana
valpastuu hän ja seisoo kohta Väinämöisen takana
oliolta ankarana kysyen
kuinka kehtaakin se käyttäytyä
ja ihmisille jumalanpojille näyttäytyä.

Sana tehoaa ei aaltoihin huku
peloissaan hirviö tunnustaa
oli hänellä mielessään surmata Kalevan suku
ja saada Sampo Pohjolaan.

Ja niin kuin itsekkyys vapisee
edessä vanhurskauden
lupaa olento luopua aikeistaan
jos saa nähdä jälleen meren syvyyden
ja vanhurskaus säästää itsekkyyden
sillä ei pahuus häviä maailmasta
nojalla yhden ihmisen epäitsekkyyden
niin heittää Väinämö laineisiin hirviön
kieltäen siltä enää aalloista nousemasta.

On ohi ahdistus toinen
sitä seuraa koettelemus kolmas aikamoinen
rajuilman nostatti Louhi avulla Ukko ylijumalan
sen myrskyn kaltaista
ei ollut Ilmarinen koskaan nähnyt nousevan.

Epäitsenäisyyttä ihmiskunnan kuvaa tuo rajuilma
hääräämistä malttamatonta
moneen mukaan menoa ajattelematonta
ajatusta luonnonvoimasta sokeasta
elämän takana
ja ihmisestä haavanlehtenä
kehityksen ja kohtalon myrskyjen armoilla
miksi siis uskoa muuta miksi kulkea uusia uria
tai olla muille opettajana
ihmisetkö vapaiksi ajatus naurettava myrsky selittää
hehän kirkuvat apua kun käteni heistä hellittää
saadakseen hiukan hengittää tyyntä ilmaa ja ajatella
mitä vielä he minua myrskyksi tuntevat
sen sijaan hiljaisuuttani myrskyksi kutsuvat ja sitä kammoavat
mutta raivokkuudestain hurmaantuvat
tuulen mukana kulkea rakastavat
ja kuta vähemmän ajatella ja ponnistaa
sitä onnellisempaa
mitä tekisit joukossansa
itsenäisyytesi herättäisi vain vihaansa vainoansa.

Hetkeksi katoaa maltti Ilmarisen
mutta Väinämö nuhtelee muistuttaen
itkun ja parun turhuudesta
käyden sitten sanoillaan kera Lemminkäisen
tuulta laineita asettamaan
ja venettä korjaamaan
jotta se selviäis aallokoissa.

Sillä oli kuinka kova tahansa vihityn kohtalo
kuinka tuima tahansa kehityksen pyörretuuli
hän voittaa ahdistuksen viimeisen
nousten herraksi sen
kun näkemänsä ja kuulemansa läpäisee
tahtoen itse olla kehitystänsä ohjaamassa
sillä siten ainoastaan hän pääsee
sen Jumalan pojaksi
jota kohtalokin palvelee
ja jota varten kehityskin on olemassa.

(Pirjo Rossi : Elämän tenho)